B16: Oma suhde pelaamiseen, pelaamisen hyödyt ja rooli kuvataidekasvatuksessa

Oma suhteeni pelaamiseen on ollut aina melko etäinen. Lähinnä sijoitan sen mielessäni lapsuuden seikkailupeleihin ja Guitar Heron rämpyttämiseen silloin harvoin, kun pleikkari jommankumman veljeni käytöstä liikeni. En ole kuitenkaan koskaan esimerkiksi omistanut yhtäkään omaa peliä tai pelikonetta. Ne pelit, joita olen pelannut, voisin varmaankin luetella lähestulkoon yhden käden sormilla. Tämän vuoksi käsitykseni peleistä ja pelaamisesta on ollut melko kapea. Se on perustunut siihen, mitä olen niistä kuullut tai niihin vilauksiin, joita olen muiden pelaamisesta nähnyt. Olen kokenut pelaamisen vain viihteellisenä ajanvietteenä -  tosin, myönnettäköön, haitallisempana kuin moni muu vapaa-ajan harrastus.

Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt laajentaa näkemystäni peleistä ja pelaamisesta ja purkaa niihin liittämääni stigmaa. Olenkin todennut, että pelaamisessa on paljonkin hyötyä: kunhan se ei ole liiallista ja pysyy lapsilla ikärajojen puitteissa, se kehittää esimerkiksi ongelmanratkaisutaitoja, kognitiivisia taitoja ja motoriikkaa ja voi toimia vastaavanlaisena positiivisena todellisuuspakona kuin kirja tai elokuva. Pelaamiseen liittyy nykyisin netin aikakautena myös sosiaalinen aspekti: monet solmivat pelimaailmoissa pitkiä, kestäviä ja syviä ystävyyssuhteita. Pelaamisen mukana tulevat sivutuotteet, kuten cosplay, fanifiktio tai modaaminen voivat myös antaa mahdollisuuden itseilmaisuun ja luovuuteen.

Pelaamista tulisi ilman muuta käsitellä myös kuvataidekasvatuksessa. Onhan kuvataidekasvatuksen tutkimusalana visuaalinen kulttuuri, ja pelit ovat aikamme visuaalisen kulttuurin tuote. Niiden suosio on myös kasvanut jatkuvasti eikä näytä hidastuvan, joten pelit kuuluvat väistämättä opetettaviemme elämään. On siis tärkeää osata kuvataidekasvattajana antaa välineitä myös tämän taiteenmuodon käsittelemiseen ja tulkitsemiseen.